Mitä vanhemmaksi elää, sitä nopeammin tuntuvat vuodet kuluvan. Ollaanko hitaampia vuosi vuodelta? Tämä itse määrittämämme yksikkö, aika, ei muutu.
Kun on kaukana ja vapaa kellosta, rytmi luonnonmukaistuu. Iltapäivällä tulee väsy. Peuran sijaan metsästämme esim. tavaraa jota emme tarvitse, tai näkymiä jota ei Suomessa näe. Onnistuneen metsästyksen jälkeen uni on palkinto: Kruunupäätä ei saa seinälle, eikä kukaan täyty vatsasta. Peilistä näkee “kauniimman minän” ja tuulinen ranta jää mieleen.
Kelloon katsominen ei suju perusapinalta, mutta meiltä, kehittyneemmiltä apinoilta se sujuu: 7.45, 11.30, 15.15, 23.05. Numeroita. Täsmällisen tarkkoja kuvauksia jokaisesta päivästä. Aamiainen, lounas, työ ohi, nukkuminen.
Mitä teet numeroiden välissä? Elätkö? Mitä se sitten on? Elä-minen. Minnen. Muisti.
Touhuamme ja saamme palkkaa. Rahaa, jolla elämä jatkuu seuraavaan päivään. 7.45, 11.30, 15.15, 23.05. Mitä teit eilen? Nostitko painavan kuulan? Pelasitko SW-peliä. Näkikö kukaan? Miksi? 42.
Omasta mukavuudesta tehdään normi. Ihminen ei kuitenkaan työskentele vain itseään vaan koko yhteiskuntaa varten.
Harva meistä elää elämäänsä yhteiskuntaa varten. Olen ymmärtänyt, että yhteiskunnan tehtävä olisi tukea elämäämme? Tarjota apua kun sitä tarvitaan. Me puolestaan maksamme siitä vastiketta mm. verojen ja maksujen muodossa.
Yksi hienommista sanonnoista mitä olen kuullut on: “kun syntyy, ei ole kuin tuulen tuivertama perse”. Kuollessa ihmiselle jää muistot ja hieman tuulisempi perse (ja lapsellisille tietysti lapset).
Tuo muistot -osio (+lapset) on siis ainoa mitä tästä elämästä jää kalkkiviivoille. Olisi kiva kun niitä olisi paljon ja ne olisivat mahdollisimman hyviä.
Työaikavankeus
Apunen ei myöskään ymmärrä mitä kritisoi.
Mielestäni se on itsekästä ajattelua, jos downshiftaus lähtee siitä, että teen vain sen, mikä minulle riittää ja mikä minusta on mukavaa.
Mielestäni ihminen toteuttaa itseään parhaiten tekemällä oikeaa, merkityksellistä työtä.
En tiedä mikä Apusen mielestä on “oikeaa työtä”. Merkityksellinen sen sijaan on avainsana.
Ne leppoistajat jotka tunnen, ovat keskittyneet tekemään itselleen haasteellista ja merkityksellistä työtä. He ovat usein karsineet merkityksettömän työajan määrää elämässään.
Itsellenikin ensimmäinen este ns. “oikeissa töissä” oli työajan täyteen suorittaminen. Oli päiviä kun työtä oli vain muutamiksi tunneiksi. Loppuaika “odoteltiin asiakkaiden sähköposteja”. Kymmenet ihmiset pelasivat töissä tuntikaupalla Tetristä ja muita, kun Facebookkia ei vielä ollut keksitty. Kuluttivat aikaa, jotta tuntiseuranta saavutti pakollisen kahdeksan tunnin työajan.
Yrittäjänäkin kesti lähes viisi vuotta, kunnes kehtasi ja uskalsi lähteä töistä pois, kun ei ollut tekemistä. Pakko oli selkäytimessä.
Mikä on oikea termi?
Miksi pitäisi kutsua meitä, jotka:
tekevät työtään missä vain
otamme työajan omaan haltuumme
pyrimme tekemään sitä mistä nautimme ja mitä osaamme
opettelemme ja kehitämme koko ajan uutta
haluamme antaa vuorokaudesta tai vuodesta lisää aikaa muulle kuin työn tekemiselle
Se ei ole downshiftausta. Mitä se on? Evoluutiota?
Kirjoituksen alaosasta löytyvä Steve Jobsin yksi parhaista puheista maailmassa sai tämän aikaan. Hän kertoo, että elämäsi yhdyspisteet näet vain taaksepäin, et näe niitä edessäsi. Tuo on niin totta. Ainakin meillä vanhat teot sekä tuttavuudet ovat vieneet aina eteenpäin, ja suunnanneet taas uuteen elon vinkkeliin.
Synopsis
Vuonna 1991 tupsahdin YO-kirjoitusten sekä armeijan jälkeen suoraan työttömäksi ja U2:n Achtung Baby sekä Zoo-TV ilmestyivät. Oli lama. Lähes 15:sta kaveristani vain yksi oli töissä ja muutama joi viinaa Otaniemessä tai Yliopistolla. Oli kotiviini-iltojen kausi. Työkkärirahoista suuri osa kulki myös Tinatuoppiin ja Imaamin Keinutuoliin. Onneksi tapasin lopulta Pian, toisen suuntaa vailla olevan ihmisen, kauniimman sellaisen.
Pari vuotta meni lamaillessa, sitten oli pakko tehdä jotain elämälleen. Pääsimme kauppaoppilaitokseen ja sieltä nopeasti koulun ohella töihin: Kirjakaupan pitäjiksi ja lopulta Novoshop-ketjun myymälään, koska tiesin tietokoneista ja olin opiskellut ATK:ta.
Tehtyäni sitä työtä viitisen vuotta, olin jo huomannut olevani psykologisesti taitava asiakkaiden kanssa. Olin hyvä myyjä ja etenin aina päälliköksi asti. Piuski paiski töitä H&M:lla, kotimaassa ja ulkomailla. Työelämä oli kuitenkin tyhjä, vaikka koti kukkikin eteenpäin tulojen noustessa.
Olin dippaillut jo aiemmin mainonnan parissa, harraste- ja apupohjalta. Pidin siitä, ja niinpä vastasin, kun Kuulalaakeri haki lehdessä copya. Runnoin itseni testien kautta sinne, copyksi Sibylla -nakeille luomani kamppiksen takia. Hylkäsin Microsoftin tuotepäällikkyyden Keilarannassa (25 000 markan kuukausipalkalla) ja aloin opettelemaan copyksi (9000 markalla/kk).
IT-kupla puhkesi itselle jo 6kk:tta ennen muita. Kuulassa oli jotain 80 tekijää, josta 11 teki työtä ja muut hengailivat 80% työajastaan. Firmalle oli tärkeää vain kasvaa. Lähdin kerrosta ylemmäs.
Mainosalan kouluni oli GoodMood. Olin siellä kuusi vuotta ja sain tehdä kaikenlaista: copy- ja käsikirjoitustöitä, radiota, tv:ta, nettiä, projektivetoa, asiakasvetoa ja muuta. V. 2006 eteen tuli kuitenkin taas työelämän tyhjyys. Haasteet loppuivat ja piti päästä koittamaan itse.
Perustimme Viidakkorummun, ja olemme joka vuosi tehneet tasaisesti ja paljon töitä. Kaikki aiemmat työelämän kontaktini toivat niitä meille. Älä siis koskaan polta siltoja (työ)elämässä!
Nyt, vuonna 2011 alkuperäinen Rumpu meni hieman rikki, ja jäimme aluksi Ranin kanssa kaksin. Nyt meitä on taas neljä jannua hajaantuneina Suomen eri kolkkiin. Rumpu tekee edelleen elannon meille, mutta taas työssä on hippasen tyhjempää. Hallitsen jo mainos-, markkinointi- ja it-alan tuotanto- sekä suunnittelupuolen. Olen tehnyt satoja projekteja pikkuriikkisistä radiomainoksista Suomen PR-DVD:hen, jota tehtiin yli kaksi vuotta, ja joka melkein ajoi minut aidosti hulluksi. En saa ko. töistä enää “sitä paloa”.
Nyt ja kohta
Joskus 2007-2008 paikkeilla muistimme Pian kanssa Patkun, hahmon, jonka Piuski oli piirtänyt työttömyystinatuoppivuosinamme. Samaan aikaan keksin ja suunnittelin Osulan perusidiksen.
Syntyi myös Pikku Apuri, uusien liiketoimintojen keksintäpulju ja pienyrittäjien apu.
Nyt työni ja elämämme tulee taas muuttumaan. Saimme Pian kanssa lainamme maksettua, ja se mahdollistaa rahallisesti köyhemmän elon. Voimme lähteä koittamaan sitä mitä sydämmet nyt törkkivät.
Osula koitetaan nostaa eloon Turussa ja Hua Hinissa. Sekin on tärkeä, mutta outo sattuma, että 2007 ostimme pikkuriikkisen thaiasuntomme, ja olemme vuosien myötä tutustuneet upeisiin ihmisiin uudessa mökkimaassamme. Tiedä vaikka pysyvämpi elo löytyisi joskus sieltäkin? Ja Pikku Apuri auttaa jo pienyrittäjiä markkinoinnissaan täällä koti-Turussa.
Lisäksi Osulan pääosasta löytyvä Patku-hahmo rekisteröitiin ja suojattiin, ja tutkimme nyt, josko siitä voisi tuottaa pehmoleluja, ehkä jopa pelinkin? Tässä lyhyessä making of -klipissä näette Patkuhahmon animoinnin ensivaiheita
En kuitenkaan jätä vanhoja töitäni, koska ne osaan ja voin siten jatkossakin saada perustulon. Kyse on taas intohimosta, kuten aiemmissakin työelämän muutoksissa. Ja ei, hyvään työhön ei tarvita intohimoa jotta siinä onnistuisi.
Osula ja Patku voivat toki jäädä torsoiksi, mutta niitä ainakin koitetaan herättää eloon parhaan kyvyn mukaan. Wish us luck!
