Avainsana-arkisto: The Wire

Ihan tavallinen pienyrittäjän työpäivä

Pysähdyin höyryävä kahvimuki kädessäni Aurajokirantaan. Olin käynyt aamusta urheilemassa. (Pitäisi jaksaa useammin, mutta syksy vaan vie mehut). Nopea suihku ja töihin. Matkalla vierasvenesatamasta maitokahvi. Koiran taluttajat, viimeiset veneet kellumassa. Syksyn haju.

Astun pieneen kivijalkatoimistoomme. Kone päälle, lisäkahvi mutteripannuun. Päivän jutut Scoopinionista.

Mitäs tänään? Ensin sähköpostit, sitten muutaman tarjouksen teko sekä laskun maksua että lähetystä. Puhelin pärisee – aina hyvä juttu. Oman tuotteen ja palvelun myyminen on kivampaa kuin toiselta ostaminen?

Iltapäivällä kotitoimistoon jatkamaan. Sivuston suunnittelua, jahka ensin syön eilen tekemäni kebabpata-annoksen. Ai niin, se asiakkaan tuotteistus! Sehän mun pitää aloittaa tänään. Reggaeta (Johnny Osborne) soimaan taustalle. Kuudeksi pitää ehtiä Turun Yrittäjien hallitukseen.

Iltasella TPS:n jääkiekkomatsi Soneran Total-kanavalta. Hävisivät taas prkele. The Wire (toinen katsomiskerta) koneeseen, vaimo viereen ja pari jaksoa pimenevässä illassa. Zzzzzzzz …

Ja tänään kaikkea taas uudestaan. Usein mietin kaveriani, joka tekee NCC:n kirvesmiehenä fyysisesti raskasta ulkotyötä. Tai ketä tahansa.

Pikku Apuri

Pää ampiaispesässä, perse muurahaiskeossa

En voi sietää tv-mainoksia. Ne ovat niin katsojaa aliarvioivia. Puin tuon ajatuksen hetken kärsimättömyydestä Facebook-kommentiksi, ja siitä syntyi välittömästi kiihkeä keskustelurumba. Ja kuten yleensä Facebookissa, keskustelua käytiin asian vierestä ja vain omista lähtökohdista.

Perustelen nyt miksi en kestä tv-mainontaa. Ja huom! Kaikki tämä on vain ja ainoastaan omaa mielipidettäni, eli saat olla eri mieltä. Samoin en ota kantaa mikä on yleisesti hyvää tv-mainontaa, sillä siinäkin on mittareita aika liuta: tuloksellisuus lienee ykkönen, eli ostiko porukka mainostettavaa, tuotannollinen taso on toinen, eli tekijäporukan ammattimaisuus, jne. jne.

Olen tehnyt tv-mainontaa vuosia, joten tiedän mitä tekoprosessi vaatii ja miten se kulkee. Tekijäjoukko miettii päiviä ideoita (riippuu toki budjetista!), mistä ja miten asiakkaan mainos kannattaisi tehdä. Ideoita tulee mieleen öisin ja illan juoksulenkeillä, työajan ulkopuolella. Niitä kirjataan servetteihin, puhelimiin ja kämmeniin.

Yleensä ideoista sitten valitaan ryhmässä yksi, josta luodaan asiakkaalle esitys. Sitten seuraa aika usein se ongelma, eli asiakkaan rohkeus. Oivaltava, erilainen, rohkea -termit lentävät ulos palaverihuoneen ikkunasta, koska: ”Ei tuollaista uskalla näyttää”. ”Tällaista ei kukaan ole tehnyt, eikä ainakaan meidän kilpailijat”. ”En vain ymmärrä tätä, eikä sitä ymmärtänyt vaimoni velikään saunassa”.

Lopputulos on sitten nähtävillä tv-katkojen aikaan. Kuvalla kerrotaan niin selvä viesti, ettei se edes kaipaisi spiikkiä taakseen. Mutta kun ”samalla rahalla” saa spiikin, pannaan se vielä, tårta på tårta.

Aivoni eivät siis jaksa/ pysty/ kykene katsomaan noin päivänselviä jankkauksia. Huonot käsikirjoitukset ihmetyttävät.

Katson paljon hyviä elokuvia ja tv-sarjoja. Varsinkin tv-sarjat ovat 10 vuodessa kehittyneet huimasti. Meitä on hemmoteltu mm. näillä upeilla käsikirjoituksilla ja tuotannoilla: The WireTremeBattlestar Galactica, Breaking Bad, Parenthood, jne. Kuitenkin tv-mainonnassa parhaat ovat samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten, ja suomimainonta pääasiassa huonompaa kuin 1990-luvulla.

Volkswagenhan on aina tehnyt hyvää mainontaa. Ja tässä esimerkki loistavasta tv-mainoksesta, jota on tätä kirjoitettaessa katsonut YouTubesta runsaan kuukauden aikana 15 275 881 silmäparia, eli lähes kolme kertaa Suomen kansan verran. 99%:a suomalaisista tv-mainoksista ei edes kehtaa laittaa YouTubeen.

Tottakai suurin syy on kuitenkin median sirpaloituminen. Voin katsoa niin monesta tuutista hyviä ohjelmia ilman mainoskatkoja, että maksukanaville joutuminen jo nostaa karvat pystyyn. Siihen laastarin toi onneksi nauhoittavat digiboksit. Mutta tuo tarina onkin sitten kokonaan oma juttunsa.

Pikku Apuri

Treme – parempi höyhenhelmipuku kadulla kuin kymmenen MattiTeppoa lavalla

Ommellaan itselle vuoden verran maailman kauneinta höyhenhelmipukua. Tulee nimittäin päivä, jolloin se puetaan päälle, keräännytään oman kulmakunnan joukkiolla yhteen ja lähdetään kaduille tanssimaan oman torvisoittokunnan kera. Poistetaan maailman pahuutta ja tuodaan tilalle iloa, edes päiväksi.

On käsittämätöntä, kuinka hienoja musiikillisia perinteitä löytyy monelta paikkakunnalta ja kaupungilta. Hienoin kaikista on New Orleansin kreolisekoitteinen musiikkikulttuuri. Siitä paras oppikurssi on David Simonin (genius!) luoma Treme TV-sarja (HBO).

David toi 2000-luvun alussa meille The Wiren, ehkä parhaan TV-sarjan koskaan, mutta nyt, 2. Treme-kauden jälkeen on pakko nostaa se jo The Wiren rinnalle.

Metodi näyttää samalta kuin Wiressä: otetaan paikkakunta, lähdetään kertomaan sen paikkakunnan muutamasta lähiöstä ja asukista, ja laajennetaan se lopuksi koko kaupungin saagaksi. Miten ko. paikan yhteiskunta pelaa ja ei pelaa yhteen.

New Orleansin henkisestä keskipisteestä löytyy musiikki. Rikas musiikki. Kaupunki on polttopiste ja -uuni erilaisille sinne saapuneiden kansojen ja heimojen tuomille musiikkityyleille: jazz, funk, gospel, soul, bounce, hip-hop, rock´n´roll, jne.

Siihen gumboon sekoitetaan perinneuskontoja ja -uskomuksia, kreolikieli ja paljon hot saucea, niin saadaan kulttuuri jota ei edes hurrikaani Katrina kaada, USA:n hallitus kylläkin sen voi tehdä tekemättömyydellään.

Kävin eilen läpi n. 2Gt:a New Orleansin musiikillista historiaa, ja en ole koskaan aiemmin ollut yhtä haltioissani mistään musiikista. Toki olen kastellut varpaitani jo 90-luvulla Neville Brothersiin ja John Hiattiin, mutta jessus mikä aarreaitta sieltä löytyykään, vaikka jazz-osasto on vielä kunnolla kokematta. Tässä suosituslistaa näin alkuun, mutta toki myös Tremen 1. kauden soundtrackin lievittää ”syyhyä”.

Pikku Apuri